Aluksi otamme helmen listastamme Kootut tekosyyt: "En minä ole laiska, en vain saa ajatuksia kokoon!", mikä tarkoittaa sitä, että Heidenfest-raportti on tuloillaan, kunhan vain saan loput asiat ylös ja oikeaan järjestykseen sekä päätettyä, minkä verran on soveliasta länkyttää siitä, kuinka itsehävetyksen ammattilainen(/set) ottavat randomin toiseen ja epicin toiseen kainaloon ja juoksevat pää edellä seinään. Tätä kaikkea odotellessa en voi muuta kuin suositella erinäisten Nyan Cat -pelejen pelaamista, ne melkein auttavat vieroitusoireisiin.
Mokoma, Henry's Pub 29.10.Vaikka en saanutkaan kenestäkään seuraa, en voinut jättää jo ostettua lippua käyttämättä (tätäkin on tapahtunut mm. Tarotin kohdalla viime talvena) vaan suunnistin itselleni epätyypilliseen tapaan vajaa puoli tuntia ennen keikan alkua kohti kovasti tuttua keikkapaikkaa. Orvolta (urposta ei puhuta) näyttämisen maailmanmestarina suunnistin kohti huomaamattominta nurkkaa tutisemaan joko jännityksestä tai kofeiinin yliannostuksesta ja odottamaan, josko jotain tapahtuisi ja kyllähän se hiljalleen tupa täyttyikin oikein sievästi. Vaikka Sonatan akustisen Replican soittamista juuri ennen keikan alkua en välttämättä ymmärtänytkään.
Keikka itsessään oli oikein mainio. Akustisissa keikoissa on sitä jotain aivan omaa tunnelmaansa; kaikki ovat jotenkin leppoisammassa ja autuaammassa tilassa, eikä oikein kenelläkään ole pakonomaista tarvetta riehua. Voi vain fiilistellä joko itsekseen tai osana suurempaa huojujoukkoa ja kuunnella ns. oikeasti, mikä tavallisilla keikoilla jää hieman enemmän taka-alalle. Ehkä asiaa helpottaa se, että akustisilla keikoilla ei ole vaaraa menettää kuuloaan ja järkeään, jos päättää edetä ilman korvatulppia. Mutta jos asialinjalle yrittäisi eksyä niin on kyllä todettava, että suurin osa kappaleista sovittuu akustisesti oikein hyvin ja uudet sovitukset tuntuvat saavan osasta aivan uusia puolia esiin, mikä pitää asioita mielenkiintoisina. "Ai tässä oli tällainen temppu! Onkos tää aina mennyt näin?" tuli mietittyä useaampaankin kertaan illan (tai käytännössä tunnin aikana). Ainoana kunnollisena miinuksena tavallisiin keikkoihin verrattuna täytyy nostaa esille akustisten kappaleiden lyhyys. Vaikka tämäkin setti oli 14 biisiä, mikä on suhteellisen tyypillinen kappalemäärä, varsinkin, jos vokalisti ei aio jutella puolta tuntia erilaisista oluista, oli kaikki ohi suurin piirtein tunnissa. Toisaalta sen voi lähes antaa anteeksi, koska yhteisfiilis kyseisen tunnin aikana oli paikoitellen niin hienoa, että naamalihakset olivat vähällä revetä. "Laulakaa vaan! On hienoa kerrankin kuulla teitä" todettiin lavaltakin, jossa oli päätetty vetää ilman minkäänlaisia tulppia tai korvamonitorointeja ja jossa meininki vaikutti oikein rennolta ja viihtyisältä punaviinilasien ja yleisen rauhallisen (paljasjalka)vaeltamisen höystäessä tunnelmaa.
Akustiset keikat mahdollistavat myös vuoropuhelun, mikä esimerkiksi festareilla on täysin mahdotonta ilman tyylikkäitä kylttejä tai kaikkien orkesterin jäsenten mikittämistä, mutta tavallisen keikan tyylinen huutelu ei silti tuntunut oikein sopivan tuonne. Hiljaa hyvä tulee ja hyvä on myös olla hiljaa, kun sedät toimittavat...kuten sanottua: "Tämä biisi on niin hiljainen, että älkää edes pieraisko, että varmasti kuulette jotain."
Ehkä todellakin on parempi olla hiljaa ja antaa settilistan ja muutaman kevyesti kakkaisen kuvan kertoa loput (eli siis lähinnä kaiken, koska sanahelinä oli tällä kertaa enemmän kolinaa kuin mitään järkevästi järjestynyttä). Googlatkaa vaikka (levy itsellenne levykaupasta), sillä suurin osa noista näyttäisi olevan uudella Varjopuoli-kiekolla.
Haparoiva muisti väittää, että menossa mukana oli tällaisehko biisikavalkadi:
?, Kuu saa valtansa auringolta, Kurjen laulu, Haudan takaa, En elä talven yli, Sinä riität, Uni saa tulla, Mene ja tiedä, Silmäterä, Ei kahta sanaa (ilman kolmatta), Hei hei heinäkuu, Sydänjuuret - - Sydän paikallaan, Valapatto(?)
Avojalkainen Hyrkäle hyökkäsi klaveesiurheilemaan kaapin päälle ja katselemaan vellovaa ja mukana laulavaa ihmislampea, merta kun ei Henkkaan mahdu.
Tänne suuntaan bussien kulkeminen enää kello yhdeksän jälkeen on niin nihkeää, että keikan jälkeen ohjelmassa olikin parin tunnin odottelu. Tässä vaiheessa seura olisi ollut kätevää, mutta kyllä sitä joten kuten pärjäsi hukkumatta epätoivoisen suon silmäkkeeseen. Paitsi lähtöä tehdessä, kun huomasi narikan olevan kiinni. Sinänsä hauska, että FAIL hyökkää kimppuun juuri kaikkein kriittisimmällä hetkellä. Eikun äkkiä vain etsimään ihan ketä tahansa, joka voisi tulla auttamaan asiassa, samalla kun minuutit hupenevat hupenemistaan. Lopulta setiläs tiskin takaa heltyi ja auttoi hieman, mutta kello näytti jo pahalta. Todella pahalta. Päättömästä pysäkille juoksemisesta ja sekopäisestä viittomisesta huolimatta tuntematon tätikuski koki saavansa tyydytystä kaasunpolkimen pohjaan runttaamisesta ja pienen otuksen käteisen tunkemisesta taksiin (onneksi en ostanut sitä himoitsemaani SAATANA perkele -paitaa, muuten olisi käynyt kylmät). Kiitti niin vitusti.
Mutta keikka oli hyvä, pitää ottaa uudestaan.
